Siirry pääsisältöön

Koronakesä 2020 - Uhti uhti uhkeesti virsu marssi Viljantiin

Häädemeesten mökki ei ole mikään helppo lomapaikka ylläpidettäväksi. Ruoho kasvaa varsinkin alkukesällä niin runsaasti, että viikoittainen leikkuu olisi paikallaan, kaksi viikkoa jo vähän liian harvoin ja kolme viikkoa ehdottomasti liikaa. Lisäksi on aina kaikenlaisia tuholaisia, kuten hiiriä, myyriä ja hyönteisiä (joiden lajimäärityksissä apuna Google ja  Googlen epäonnistuessa joskus myös biologiveli). Kukkiakin olisi mukava kasvattaa, mutta viime kesänä toukokuun poissaolo sai aikaan tiukat juolavehnäkasvustot kukkapenkkeihin. Istutettujen hedelmäpuiden kohtalona usein jänikset, myyrät ja kaikenlaatuiset hyönteiset, marjapensaiden kanssa muita ongelmia. Eikä varmaan kukkapenkkien, hedelmäpuiden ja marjapensaiden  multakerroksetkaan ole ihan oikean laatuisia, kastelusta, myrkytyksistä ja lannoituksista puhumattakaan. Tyrnipensaiden joukosta taitaa puuttua poikatyrnit...Kaikki laitteet ovat sitten oma lukunsa: Ensin selvitettävä, onko laite oikeasti rikki vai eikö vaan osaa käyttää. Korjatako (kuka, miten, missä, milloin, mitä maksaa?) vai ostaako uusi (millainen, mistä, miten saa kuljetetuksi?). Vanhassa talossa ja sen pihapiirissä on aina korjattavaa ja ympärillä olevissa pusikoissa harvennettavaa. Keväisin ja syksyisin on lisäksi vielä  erilaiset kausityöt (mm. "vesisysteemien" paikalleen laittamiset ja poisottamiset). Jos pyrkisi täydellisyyteen, ei ehtisi eikä jaksaisi tehdä mitään muuta - vähemmän täydellinenkin kun on ylivoimaista. Lisäpiirteenä tähän kaikkeen on tietystikin vielä tuo kieliasia: Oma vironkieli edelleen alkeellinen. Jotkut virolaiset puhuvat hyvää suomea, jotkut eivät ollenkaan. Toinen lisäpiirre on virolaisten säännösten ja käytäntöjen ymmärtäminen. Asiat on usein hoidettava "sekakielellä" ja säännöksiä "tuntuman" ja tarpeen  mukaan soveltaen. Onneksi on todella hyviä mökkinaapureita välillä apuna ja ilona!

Siispä,  kaikesta tuosta edellämainitusta on yritettävä hoitaa akuutit kriisit pois (tai muuttaa pienemmiksi kriiseiksi),  välittää vähän vähemmän kaikista ei-pakollisista, "vielä vähän mahdollista lykätä"- asioista ja unohtaa kaikkien asioiden suhteen täydellisyyden tavoittelu. Sitäkin enemmän on iloittava kesästä ja ympäristöstä. Muuten koko paikan ylläpitämisessä ei ole mitään järkeä.  

Heinäkuun alun käynti oli muutaman päivän "huoltoreissu",  johon kuitenkin väkisin ympättiin Viljandissa käynti.  Olen käynyt Viljandissa muutaman kerran aiemmin. Ensimmäinen käynti oli 80-luvun alussa. Siltä matkalta jäi mieleen virolaisen kesän vihreys ja runsaus  ja nyt jälkikäteen uskon, että Häädemeesten paikan ostaminenkin yli 13 vuotta sitten johtui osaltaan tuon 80-luvun alun matkan tunnelmista. Viljandissa oli nyt heinäkuun alussa kesä parhaimmillaan. Kokonaisuutta pilasivat ainoastaan keskustan keskeneräiset katutyöt ja niiden aiheuttamat ajokiellot, jotka hämmensivät kokemattomia toispaikkakuntalaisia. Google Maps opasti raunioiden lähelle,  mutta pois oli  hankala päästä.

Viljandi on vajaan 20 000 asukkaan kaupunki. Se on vanha kaupunki, mainintoja löytyy jo 1200-luvulta. Tunnetuin nähtävyys lienee vanhan ritarilinnan rauniot. Kesällä järjestetään  erilaisia tapahtumia, kuten kansanmusiikkifestivaali (heinäkuu) ja keskiaikaiset markkinat.  Viljandin tekee (omasta mielestäni) erityisen viehättäväksi sen mäkinen maasto,  vanhat puutalot, mukulakivikadut ja sijainti Viljandijärven rannalla.
Viljandin ritarilinna (Viljandi ordulinnus) on yksi vanhimmista Viron kivilinnoista. Se rakennettiin 1200-luvulla vanhalle linnoituskukkulalle. Linna on kärsinyt  tuhoja vuosisatojen varrella Ruotsin, Venäjän ja Puolan välillä käydyissä sodissa ja nyt jäljellä on vain muutamia rapistuneita kiviseiniä.  Linnoitusalueella järjestetään erilaisia tilaisuuksia kesäisin. Viehättävä paikka. 
Olin niin innoissani tuon linnoituksen suhteen, että en ehtynyt katsoa minne astun. Kompastuin, polvi meni verille ja kännykän panssarilasiin tuli säröjä. Ei onneksi käynyt pahemmin. Kun sitten syksyllä jouduin luopumaan työsuhdepuhelimesta ja ostamaan oman,  hankin vahingosta viisastuneena puhelimeen jo heti alussa panssarilasisuojan.  
Laululava jokaisessa virolaisessa kaupungissa? Alla Viljandin laululava.
Keskiaikaisen oloista kaupunkimiljöötä olutbaareineen.
Jotain vanhaa häviämässä?
Mukulakivikatuja, puutaloja, niissä mukavia kahviloita. Sunnuntaipäivä heinäkuussa. Hiljaista. Koronakesä.




En tunne Virossa kovin montaa ihmistä. Häädemeesten ihmisiä tunnistan ulkonäöltä ja mökkinaapureiden kanssa tulee välillä juteltua. Ystävinäni pidän muutamia ihmisiä. 
Siksi oli varsin yllättävää törmätä Viljandissa "taideystävääni" Annaan. Taideystävyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että Anna on Tallinnassa asuva venäläissyntyinen taiteilija ja minä olen ostanut häneltä monta taulua ja ehkä myös vähän sitä, että jotenkin löysimme saman aallonpituuden heti ensi tapaamisella. Pari, kolme vuotta oli silti kulunut viimetapaamisesta. Hän ilmestyi nyt eteeni Viljandin kadulla (se, että yleensäkin törmäsi johonkuhun, oli hämmästyttävää, koska, kuten kuvista voi nähdä, koronakesän kadut olivat  lähes tyhjiä). Anna antoi vinkin paikallisesta taidenäyttelystä rüki galeriissa.  




Viljandi Jaani kirik (Viljandin Johanneksen kirkko) rakennettiin 1600-luvulla. Vuosien varrella kirkko tuhoutui useaan otteeseen sodissa, mutta rakennettiin uudelleen. Neuvostoaikana kirkko toimi 1950 jälkeen varastona.  Vihittiin uudelleen (luterilaiseksi) kirkoksi 1992. 

Anu Raud: Taevaredel 1996

Viljandi oli viehättävä paikka. Luultavasti se on sitä muinakin vuodenaikoina. Viehättävyys varmasti kohenee vielä, kun saavat ne kaikki katutyöt loppuun. Voisin varsin hyvin kuvitella olevani kaupungissa pari yötä. Kiinnostaisi nähdä linnoituksen rauniot syksyisen luonnon keskellä. Oli myös monia pikkukatuja kauppoineen ja kahviloineen sekä järven rantamaisemat, jotka nyt jäivät vähäiselle näkemiselle. Etsiskelin netistä noita otsikossa olevan runon "Uhki uhki uhkeesti virsu marssi Viljantiin" sanoja. Löytyi vironkielinen versio, katso linkki Uhti-uhti uhkesti.

Häädemeesten "kotikulmilla" on Ainazi (viroksi Heinaste) ja siellä nähtävyyksinä paitsi kivinen aallonmurtaja myös vanha merikoulumuseo Heinaste merekoolimuuseum (latv. Ainažu jūrskolas muzejs). Häädemeestessä ja Ainazissa on ollut aikoinaan vilkasta merenkulkuun liittyvää toimintaa.  On rakennettu laivoja ja Ainazissa oli  koulu merikapteeniksi aikoville. Museon olemassaolo on ollut tiedosssani, mutta koskaan ei ole muka ollut oikea hetki tai riittävästi aikaa siellä käymiseen. Viime kesänä hetki löytyi. Museossa on materiaalia liittyen koulun toimintaan, sen oppilaisiin ja opettajiin sekä seudun laivanrakennukseen. Tällä hetkellä museo näyttää olevan koronasyistä suljettuna. 



Lisätietoja museosta löytyy netistä latviankielisiltä sivuilta. (ks. linkki)

Samalla  Ainazin reissulla ajettiin muutama ylimääräinen kadunpätkä ja löydettiin alla oleva (hylätty?) rakennus.  Aika iso pieneen Ainaziin. Mikä historia? Googlailin, mutta en vielä ole osannut selvittää.

Häädemeestessä on joka kesä Liivimaan markkinat. Viime kesänä niitä ei ollut.  Ainakin yksi kesätapahtuma kuitenkin oli: Suurkülan avoimien pihojen päivä 18.7.2020. En tiedä, onko tuollaisia päiviä ollut aiempina vuosina. Osuttiin sattumalta paikalle. Olipa mukava tapahtuma! Seltsimajassa ja talojen pihoilla oli kahvi- ja ruokatarjoilua, käsitöitä myynnissä ja muutakin huvia ja kulttuuria. Kaiken lisäksi sää oli mitä parhain. Kaikki syömiset ja juomiset olivat hyviä, mutta mielenkiintoisinta oli ehkä nähdä talojen pihat eläimineen, puutarhoineen ja rakennuksineen lähempää. 




Syötiin ja juotiin monella pihalla. Ostettiin myös pari keramiikkatyötä. Ostettiin yksi keramiikkalautanen, toinen jäi vaivaaamaan mieltä ja tilattiin sekin myöhemmin kesällä.  Voi olla, että vieläkin tilataan lisää. 
Häädemeesten rantaniityt!
Valokuvanäyttely autiotalossa



Yksi paikallinen hieno asia on savukalat. Alla "suitsulatikas" Jaagupin tutulta myyjältä.


Kalaa ja vesimelonia. Ehkä ei aina kuitenkaan näin terveellisesti...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kesätuulella Pietarissa

Heinäkuun alun omatoimimatka päättyi Pietariin. Olin yöpynyt matkalla Viipurissa ja Terijoella (niistä kirjoitin edellisissä blogeissani). Terijoelta matkustin Pietariin bussilla (bussi nro 211). Bussi ei ole mukava eikä nopea, mutta sopii sellaiselle, joka haluaa nähdä puolitoista tuntia metsää,  hiekkarantoja, Pietarin lähiöalueita ja paikallisia kanssamatkustajia. Sekä juna että bussi ovat edullisia, mutta bussi  on näistä halvempi, matka Terijoelta Pietariin maksoi alle kaksi euroa.  Onnekseni sain hyvän istumapaikan, selkä tosin menosuuntaan, mutta matkalaukku ja reppu mahtuivat  eteeni lattialle. Välipysäkkejä oli kymmeniä, toiseksi viimeisellä kaikki poistuivat bussista. Minä sitten kysymään, että pitääkö minunkin jäädä. Piti jäädä. Kysyin kuljettajalta metroasema Tsornaja retskan suuntaa ja matkalla vielä tarkistin ohikulkijalta. Metrolla pääsin (vaihtamatta) hotellille. Olin varannut yöpymispaikaksi huoneen Hotel Gogolista, joka sijaitsee Heinätorin (Sennaja ploshad)  lä

Haikolan kylä ja asumisen malli Jyskyjärveltä

Kalevalasta on Jyskyjärvelle matkaa noin 120 km. Maisemat ovat metsä- ja suomaisemia, Tien varrella ei juurikaan ole asutusta. Kalevalasta n. 45 km oli tienviitta Haikolan kylään. Sivutien varrella oli jäkälämetsä. Haikola Kuvittelin olevani Haikolassa ensimmäistä kertaa, mutta vuoden 2002 matkani päiväkirjoista ja valokuvista paljastui, että myös tuolla matkalla kävimme Haikolassa. Ostin tuolloin kuuluisan kirjailija Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarina -teokset. Jos olisin lukenut nuo kirjat, muistaisin ehkä paremmin Haikolassa käyneeni. Haikolan kylä on saaressa. Kylä tyhjennettiin asukkaista 1950-1960 -luvulla. Sen jälkeen siellä on ollut vain kesäasukkaita. Haikola on yksi parhaiten säilyneistä kyläkokonaisuuksista Vienan Karjalassa. Juminkeko-säätiö tukee kylän elvyttämistä, yhteistyökumppanina on paikallinen Ortjo Stepanovin säätiö .  Ortjo Stepanov in (1920 -1998) talo. Kotikunnan tarina -sarja koostuu kuudesta erillis

Koronakesä 2020 - Limbazi ja muita suorituksia

Kesä 2020 oli minulle Etelä-Viron, Pohjois-Latvian ja Suomenkin aikaa.  Ehkä enemmän lähialuereissaamista kuin minään aiempana kesänä. Kun nyt selaan valokuvia, minusta tuntuu, että tuo kesä tuli tehokkaasti "suoritettua".  Keräsin elämyksiä, kuvasin ja kirjoitin päiväkirjaa.  Ei tullut hukkaan heitettyjä päiviä, ellei muutamaa pyykinpesupäivää Vantaalla sellaiseksi lasketa. Yritin olla onnellinen pienistä ja suurista asioista, elää tässä ja nyt, tehdä töitä ja olla sosiaalinen, mutta ei se niin helppoa ollut!   Viron mökiltäni on matkaa Pärnuun 45 km ja Latvian rajalle vajaa parikymmentä kilometriä. Latvian puolella on lähinnä Ainazi (erityisen suosittu sekä suomalaisten että virolaisten piirissä viime vuosina, koska siellä on ison tien varressa Super Alko) ja vähän kauempana isompi Salasgriva. Salasgrivassa on paitsi ruokakauppoja ja rautakauppa, myös hyvä ruokapaikka.  Mökiltä on helppo tehdä pieniä retkiä lähiseudulle. Pienemmätkin tiet ovat hyviä ja liikenne vähäistä. Ke